Puikot Vinkuu

Muistatte ehkä vielä, kun kerroin viime viikolla, että olen ryhtynyt yhteisölliseksi neulojaksi. Tai siis suomeksi sanottuna vihdoinkin hakeutunut kaltaisteni lankahörhöjen seuraan. Miksen ole älynnyt sitä aikaisemmin? Aina on muka ollut kiire ja sitten, kun ei ole ollut, on kaikki tapaamiset hurahtaneet ohi multa, kun en ole pysynyt tarkkana. Sitten aina jälkikäteen toisten blogeista saatoin nähdä, että jaaha, eilen se sitten taas oli. Oikeasti päällimmäisenä syynä on kuitenkin tietysti ollut se, että olen niin kovin huono lähtemään mukaan isoihin porukoihin. Varsinkin, jos muut jo ennestään tuntevat toisensa. Vaan ei se sosiaalinen elämä tullutkaan hakemaan minua kotoani, vaikka kuinka odottelin, joten siksikin päätin, että nyt on saatava elämään jotain kivaakin. En ole katunut.

Herkkui.

Neuleporukoissa liikehtimisessä on toki myös lieveilmiönsä. Ei huonoja, mutta sellaisia, joita joutuu miehelle vähän silottelemaan. Viaton neulekaverin tapaaminen lankakaupassa saattaa johtaa siihen, että sieltä palataan kotiin mukana kassillinen lankoja. Mutta kun ne oli alennuksessa, niin sehän oli ihan kuin olis laittanut rahaa pankkiin. Olihan? Yllä uusimmat herkkuni. Norokerä sen vuosi sitten Helsingin messuilta ostetun kaveriksi raitasukkia varten ja ensimmäinen Zauberballini. Vaikea uskoa kerää katsoessaan, että siinä on yhtä pitkästi lankaa kuin tuossa toisessakin, mutta lieneepä kevyttä sitten. Saas nähdä, milloin raaskin korkata ja mitä siitä teen. Samalta reissulta tarttui kyllä sitten myös vähän jotain SNY-juttujakin mukaan, joten hyödyllistä oli käydä. Olihan? Sanokaa, että oli, niin voin vakuuttaa miehenkin.

Lisää herkkui!!

Sitten on niitä toisenlaisiakin lieveilmiöitä. Vai onko lieveilmiö negatiivissävytteinen sana? No kummiskin, ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Kerkesin ihan viattomasti vähän vain ruikuttaa, että kun on ollu vähän vaikia talvi ja kun niin kauheena tykkään karkista ja sitäkään ei oo koko tammikuussa saanu yhtään ja kylläpä on asiat muutenkin kauheen huonosti. Eiköhän sit seuraavana päivänä postiluukku kolahtanut, kun minä ihan muina naisina röhnötin sohvalla. Tommonen säkillinen siellä sitten pötkötti, naapurin neulekaveri oli keksinyt ilahduttaa ja kylläpä meikä onkin ollut sittemmin aika muikeeta tyttöä. Ja tuntuu kyllä tosi mukavalta, että otetaan näin kivasti vastaan kuitenkin jo aikaisemmin muodostuneeseen porukkaan!

Loppusuoralla jo!

On tääkin edenny. Tää on jo jälkimmäinen hihoista, joista ei mun mielestä kyllä tullu oikein kauhean kivat. Jotenkin liian tönköt, mutta jospa kastelu vähän auttaisi asiaa. Napitkin oon jo löytänyt. Toivottavasti viikonloppuna tuo on jo siinä kunnossa, että siitä saisi kuviakin.

4 Responses to “Yhteisöihin sulautumisesta”